Tätä olen miettinyt, kun olen tutustunut erilaisiin rakennus- tai suunnitteluvaiheessa oleviin taloihin. Tuntuu, että moni rakentaja valitsee itselleenkin taloyhtiöistä tuttuja perusratkaisuja, vaikka itselleen tehdessä mikä tahansa olisi mahdollista. Olen pohtinut, johtuuko se siitä, että muista ratkaisuista ei ole kokemusta – standardiratkaisut tuottavat standardia eikä ehkä osata ajatella elementin ulkopuolelta?
Teoriani mukaan jos on vaikkapa ollut vaatehuone, ymmärtää vaatehuoneen tarpeen. Jos on elänyt ilman saunaa, pärjää ilman saunaa.
Meillä kodinhoitohuoneen virkaa toimitti käytävämäinen tila kellarissa. Siellä oli vierekkäin pesukone ja kuivausrumpu eikä siellä mitään tehty – pyykit heitettiin koneeseen ja haettiin kuivina pois. Vieläkään en ymmärrä, mitä kodinhuonehoitohuoneessa on tarkoitus tehdä. Moni ilmeisesti ymmärtää, koska rakentajien keskustelua seuratessa tuntuu, että olohuoneen kokoinen kodari on haavelistan ykkösenä. Meille pesukone ja kuivausrumpu tulevat kylppäriin, pyykkejä viikkaillaan sitten television edessä niin kuin tähänkin asti.
Lapsena meillä ei ollut vaatekaappeja omissa huoneissa, vaan vaatteet olivat aulan peilikaapissa. Tästäkö johtuu, etten voi sietää vaatekaappeja makuuhuoneessa? Vaatehuone sen olla pitää – myös eteisessä.
Omakotitalossamme kuljettiin saunaan ulkokautta, vaikka sauna samassa rakennuksessa olikin. Uutta taloa suunnittelessa piirustuspöydällä kävi versio, jossa kulku saunaan olisi ollut ulkokautta. Minä en ratkaisua pelännyt, mutta ulkovälikkö muutettiin kuitenkin sisätilaksi, josta on muodostumassa ehkä lemppariratkaisuni koko talossa: suoraan ulko-ovelta aukeaa koko seinän kokoisen ikkunan kautta näkymä terassille ja pihalle.
Lapsuudessani meillä oli kylpyhuoneessa harvinainen ylellisyys: kaksi suihkua. Kukaan nelihenkisessä perheessämme ei ikinä käyttänyt sitä toista, joten ei tullut omaa taloa suunnitellessa mieleenkään tuhlata tilaa toiseen suihkuun. Tähänkin mennessä ollaan jaksettu suihkutella vuorotellen. Saunassa meillä oli puukiuas, ja se oli itsestäänselvä valinta nytkin.
Lapsuudenkotini oli 1968 valmistunut tiilitalo. Ajattelin vuosia, että isona minäkin haluan tiilitalon: se on täysin huoltovapaa, ja tiiliset väliseinät olivat vain niin paljon kivemmat kuin toisten kodeissa näkemäni kipsilevyseinät. Kun oman talon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi, emme oikeastaan edes miettineet muita vaihtoehtoja kuin hirttä. Hirret jätämme maalaamatta, joten huoltovapaahan sekin sitten on. Väliseinät tulevat kustannussyistä kyllä kipsilevystä, vaikka tietenkin massiivihirsiseinät olisivat jylhät.
Ja taas löydän itseni rinnetontilta. Sattumoisin Petenkin lapsuudenkoti, vuonna 1979 valmistunut rivitaloneliö oli rinteessä. Kuinka paljon valintoja oikein teemme tiedostamattamme?
Ei kommentteja