Helmikuun Suuntana omavaraisuus -yhteispostauksen teemana ovat omat kasvatusohjeet ja viime vuoden kokeilujen onnistuminen. Tsajut-blogin Satun ja Korkeala-blogin Heikin luotsaaman sarjan muiden ryhmäläisten jutut löytyvät linkattuina postauksen lopusta. Koska viime vuoden kokeilut kasvimaalla on kuitattu lyhyesti (epäonnistuivat), niin kerron tällä kertaa havaintojani siitä, miten rakentaja voi kasvaa ihmisenä.
Jos haluaa kehittää itsessään yleviä ja vähän arkisempiakin ominaisuuksia, kuten kärsivällisyyttä, tarvitsevuutensa hyväksymistä, keskeneräisyyden sietämistä, taloudenpitoa ja projektisuunnittelua, kannattaa rakentaa talo.
Nopein tie kasvaa ihmisenä on heittäytyä tekemään jotakin uutta ja vaikeaa – siis mennä epämukavuusalueelle. Oikeasti vihaan tätä koko epämukavuusalueteoriaa. Ihminen, joka tekee jotakin vähän hankalaa saadakseen siitä kiksit, ei ole epämukavuusalueellaan vaan mukavuusalueellaan. Joka tapauksessa tällainen nykyihmisen mieto leikittely sillä, ettei kaikki ole vain samettia ja ruusuntuoksua, on hyödyllistä oman henkilökohtaisen kehityksen kannalta.
Oman rajallisuutensa ja tarvitsevuutensa hyväksyminen
Monella on nykyään vaikeuksia pyytää apua, koska meidät kasvatetaan olemaan yksilöitä, jotka vellovat omassa erinomaisuudessaan tai kaatuvat omaan heikkouteensa. Välissä ei oikein ole vaihtoehtoja, vaikka emme pääse mihinkään siitä, että ihminen on laumaeläin eikä pärjää yksin (paitsi jos on Pentti Linkola, mutta hänkin kuoli sukupuuttoon).
Olen ymmärtänyt viimeistään raksa-aikana, että jos zombiapokalypsi tulee, olen uhri ensimmäisten joukossa. En jaksa juosta enkä pysty kammoltani kiipeämään korkeisiin paikkoihin. En ole supersankari, vaan ihminen, joka yrittää kovasti. Yrittäminen ei kuitenkaan riitä, kun pitää saada EK-kipsilevy korkean tilan seinään. On pitänyt pyytää ja ottaa vastaan apua.
Avun pyytäminen toiselta ihmislajin edustajalta toimii näin: kysy ystävältä tai perheenjäseneltä, voisiko hän tulla auttamaan painavan asian nostamisessa tai muussa vaikeassa asiassa. Yritä olla selkeä sen suhteen, kauanko palvelus vie aikaa ja hyväksy se, että arvioit ajan törkeästi alakanttiin, kuten aina ja kaiken raksalla. Lopuksi pahoittele aika-arviota ja sano kiitos.
Kaikkea ei voi saada
Jos rakentaa kerran elämässään talon, haluaisi tietysti toteuttaa kaikki asumisunelmansa. Se ei ole mahdollista, eikä se edes välttämättä riipu rajallisesta budjetista.
Sitä haluaisi pihalle mäntymetsää, mutta kuusikkotontin sijainti ja koko ovat muuten kohdillaan. Hyvästi männyt. Sitä haluaisi asua modernissa betonikuutiossa Välimeren rannalla ja vanhassa kalastajamökissä Skotlannissa ja pyöreäkulmaisessa adobessa New Mexicossa. Kuitenkin haluaisi myös asua kotikaupungissaan tuttujen palvelujen lähellä. Nämä kaikki eivät voi toteutua samanaikaisesti.
Ja jos pohjaratkaisussa priorisoi yhtä asiaa, niin jokin toinen aina väistämättä jää kakkosasemaan. Harvalle tontille on mahdollista rakentaa täydellisesti omien ihanteiden mukaista taloa – joku näkymä, raja, sallitut neliöt tai kaavamäärys tulee kuitenkin vastaan.
Onnellisinta on ollut tajuta tämä: elämä voi olla ja nimenomaan onkin hyvää, vaikka ei saisikaan ihan kaikkea haluamaansa.
Kärsivällisyys ja keskeneräisyyden sieto
Rakentamiselle tai remontille ja sen eri vaiheille kannattaa tehdä mentaalinen aikataulu. Ajattele, että kun vain kestät tämän kuusi kuukautta / vuoden / kaksi vuotta, palkinto odottaa. Ihminen jaksaa mitä vain ja vaikka päällään seisoen, kun tietää, milloin kauheus loppuu. Kauheinta onkin, kun ei enää tiedä, loppuuko hulluus koskaan ja kuinka kauan epätietoisuutta voi itse vielä kestää.
Rakentaminen on kärsivällisyysharjoitus parhaasta päästä. Ensin etsitään suunnittelijoita. Odotetaan vastauksia tarjouspyyntöihin. Odotetaan suunnitelmia. Odotetaan rakennuslupaa. Odotetaan tekijöitä. Odotetaan materiaaleja. Odotetaan vastauksia yllättäviin ongelmiin kello kolmelta yöllä. Odotetaan tekijöitä. Odotetaan kuljettajaa. Odotetaan sähköurakoitsijaa tekemään viimeiset kytkennät. Odotetaan muuttoa. Odotetaan, että joku laittaa kamat paikoilleen. Odotetaan, että keksitään, mitä ovat “paikat”. Odotetaan, että joku jaksaisi tehdä keskeneräiset asiat valmiiksi.
Koko ajan katsellaan keskeneräisyyttä. Samalla kohtaa oman keskeneräisyytensä ihmisenä. Keskeneräisyys = tilaa kasvulle.
Keskeneräisyys koetaan yhteiskunnassamme häpeälliseksi. Ihmiset häpeävät sitä, että asuvat rakentamissaan taloissa eikä kaikki ole valmista, vaikka muutosta on jo monta kuukautta. Vieraat kysyvät ensimmäiseksi naureskellen, että “jokos on kaikki listat paikoillaan?”. Isäntäväki häpeää, koska ei ole, tietenkään. Ensin on sata muuta asiaa hoidettavana.
On viisautta tehdä hitaasti. Sietää sitä, että asiat ovat kesken. Epätieteellinen someen pohjautuva havaintoni on, että mitä nopeammin varsinaisen rakennusvaiheen rykäisee, sitä pidempään muuton jälkeinen uupumus kestää. Toipuminen vie enemmän aikaa, jolloin myös niiden kuuluisten viimeisten listojen ja pihan tekeminen lykkääntyy. Jos taas rakentaa hitaammin, ehtii ajatuksiaan, valintojaan ja rahojaan järjestellä siten, että asiat saa vietyä loppuun asti samaa rauhallista tahtia noudattaen.
Uupumuksesta iloon
Uupumukselta ei silti oikein voi välttyä, kun rakentaa, ellei sitten saa keskittyä sapattivapaalla pelkkään taloon. Raksaaminen on raskasta ja välillä voi tulla paikat kipeäksi, kun kontataan, kannetaan, nostetaan, työnnetään ja kaivetaan. Eniten hommassa väsyvät kuitenkin aivot.
Pitää jaksaa selvittää kaikki itse, vertailla, suunnitella, valita ja tilata, aikatauluttaa ja budjetoida sekä kestää se, että ihmiset, joille maksat tuhansia euroja, ovat sinulle inhottavia eivätkä välitä talostasi tippaakaan.
Itse uuvuin viime kesänä. Ei ollut mitään dramaattista romahdusta, jossa olisin heittäytynyt lattialle itkemään, mutta en ymmärtänyt mistään mitään enkä jaksanut ajatella mitään. Kaikki oli vaikeaa, raskasta ja tahmaista. Halusin ulkoistaa kaiken ja ehdinkin tilata pari työtä ulkopuolisilta (hei hei kymppitonni!). Se oli toisaalta hyvä, koska tuli tunne, että edes jokin etenee, kun itse jumitimme ikuisesti räystäiden maalauksen sekä rännien ja lumiesteiden asennuksen kanssa.
Loppuvuodesta aloin voida kirkkaammin, ja nyt olen suorastaan pirskahteleva. Talolla syntyy näkyviä asioita, joista pääsee jo fiilikseen siitä, miten asiat oikeasti tulevat toimimaan ja olemaan. Raksa on niin läpeensä tuttu, mutta nyt sieltä paljastuu uusia asioita, kun väliseinät ja huoneet alkavat hahmottua: Ai tuohon mahtuu pikkupöytä! Tähänhän tarvitaan tämmöinen valaisin! Alkuperäinen sohvaidea on ihan pöllö! Tästä aukeaakin tällainen näkymä!
Olen lapsellisen innoissani edistymisestä. Tervetuloa kevät ja koko ajan kodimpi koti!
Helmikuu raksalla
Lupasin kertoa kuukausittain raksan edistymisestä. No, tammikuu hujahti porrasaukon valmistelussa. Pelkkiin seinien tasoituksiin, hiomisiin ja maalailuihin meni lopulta kolme viikkoa. Ihan oikeasti! Korkeissa tiloissa raksaaminen vie moninkertaisesti aikaa normihuonekorkeudessa työskentelyyn verrattuna, koska telineillä ja jatkovarsien kanssa hilluminen ei vain ole tehokasta, ja lisäksi tasoitusten pitää antaa välillä kuivua. Helpotimme hieman urakkaa ja hommasimme hienon käsihiontatyökalun, joka liitetään imuriin – se oikeasti vähensi pölyä huomattavasti ja toimi muutenkin varsin hyvin.
Portaiden asennuksen piti olla viime viikolla, mutta se lykkääntyi – ehkäpä ne tulevat tällä viikolla? Se tulee joka tapauksessa olemaan tämän kuun kohokohta! Tarkoitus on myös jatkaa katon panelointia. Kun portaat ovat paikoillaan, voi loput väliseinät tehdä vihdoin loppuun, jonka jälkeen korkean tilan katon voi paneloida loppuun ja muiden tilojen katot levyttää. Maltillisesti toivon, että tässä kuussa saisimme levytettyä sen verran seiniä, että saamme paneelit laitettua koko korkeaan tilaan.
Hienoja pohdintoja! Olen samaa mieltä heti jo tuosta epämukavuusalue-termistä. Se on yksi niitä muoti-ilmauksia, joita kuullessani olen epämukavuusalueella, tahtomattani.
Tsemppiä rakennusprojekteihin! Kyllä siinä kärsivällisyys ja keskeneräisyyden sietokyky kasvavat!
Kiitos! Ehkä näiden muoti-ilmaustenkin kuuntelu kasvattaa luonnetta, mene ja tiedä.
Todella hyvä kirjoitus osuvaan elämäntilanteeseen. Ihailtava asenne ja uskomattoman hyvällä meiningillä (uupumisesta huolimatta) olette tehneet hommianne.
Kiitos, kanveesista noustaan joka kerta vähän hitaammin mutta mikäs kiire tässä! Tällainen rakentajan kärsivällinen odotteluhan on todella teillekin tuttua…
Tsemppiä ja voimia raksaprojektiin! Jos nyt yhtään lohduttaa, niin kun ostaa vanhan ja ränsistyneen pientilan rakennuksineen, keskeneräisyyttä joutuu sietämään myös. Jotain pitää jatkuvasti kunnostaa ja joka paikka on rempallaan.
Näinhän se menee, ei kai missään talossa kaikki voikaan olla yhtä aikaa “valmista”, vaan aina joku kaipaa kohentamista tai toteutumista!
Wow, mikä kirjoitus! Nyökyttelin niin, että ikkunan takana seisova olisi arvellut kuuntelevani osallistuvasti jotain hevimpääkin musiikkia täällä 😀 Tuo on esimerkiksi justiinsa niin, että kun tietää koska jokin raskaampi juttu loppuu, tai ainakin suunnilleen, niin sillä on sen jaksamisen suhteen ihan eri vaikutus kuin epävarmana leijuva loputtomuus. Eikä senkään tarvitse loppua juuri silloin. Kun on jo päässyt sinne saakka, sitä löytää yllättävän energiapiikin, jolla jaksaa vielä hetken jos on pakko. Ja vaikka ei oikeen jaksaisikaan, matka siihen pisteeseen on ollut hieman helpompi joka tapauksessa, kuin se loputtomuudessa vellominen. Tämä sun esille nostama juttu toimii musta todella monessa asiassa, remontissa, elämänmuutoksissa, ihan vaan odottelussa.
Kodimman kodin kevättä sinne 🙂 Tulkoon keväästä ihana!
Kiitos <3 Ihanaa kevättä myös sinne!
Samaistuin täysin aatoksiisi, vaikka vanhaa räyskää remppaammekin, emme rakenna uutta. Täysin samaa fiilisten kirjoa tässä on käyty läpi viimeiset viisi vuotta, eikä loppua näy. Ennen pitkää sitä alkaa vain hoopo hullunhymy naamallaan hihitellä noille “onkos listat jo paikoillaan” -kyselijöille (samalla kun yrittää kuumeisesti pohtia, että minkäköhän huoneen listoista se nyt oikein mahtaa puhua) 😀
Tsemppiä hurjasti projektiinne!
Kiitos! Joo, tunnistan tämän hullunhymyn itsessänikin.
Naulan kantaan, kirjoitit ajatukseni. Rakentaminen on yhtä jaksamista, odottelua, ahdistusta, kärsivällisyyden kasvattamista, välillä myös innostusta ja toiveita. Ja tuo, että maksaa tuhansia jollekin, joka ei välitä talostasi yhtään.
Itse olin myös viime kesänä totaalisen uupunut. Nyt, kun talossa on lämmöt ja kohta aletaan pystyttämään väliseiniä, on taas vähän valoa tunnelin päässä.
Tsemppiä sinne ja tänne!
Isoja steppeja nuo, kun saa lämmöt päälle ja alkaa tilat hahmottua, mahtavaa! Jaksamista sinne!