Lokakuun Suuntana omavaraisuus -yhteispostauksen teemana on sadonkorjuun jälkeiset tunnelmat ja metsästys. Tsajut-blogin Satun ja Korkeala-blogin Heikin luotsaaman sarjan muiden ryhmäläisten jutut löytyvät linkattuina postauksen lopusta.
Nyt on heti alkuun myönnettävä, että tämä kesä meni takapihalla ja pääosin siinä, että yritin olla katsomatta ja ajattelematta alapihaamme eli niin sanottua paraatipihaamme, joka näkyy kadulle ja jonka perusteella siis ohikulkijat arvostelevat meitä ja valintojamme – ja jonka perusteella ohikulkijat ovat varmastikin tänä vuonna päätelleet, että olemme kelvottomia luusereita. Alapihan oli tarkoitus olla kukkaomavaraisuuteni uhkea näyttämö. Arvatkaa oliko? Nauraisin, jos ei itkettäisi niin paljon.
Viime talvi, tai oikeastaan takatalvi tappoi 99 % sipulikukista. Olin ehtinyt parin syksyn aikana upottaa maahan satoja ja satoja narsisseja, laukkoja, tulppaaneita, kevätkurjenmiekkoja, skilloja ja muita pikkusipuleita. Helmililjat olivat ainoita, jotka käyttäytyivät normaaliin tapaansa, mutta muut vei routa, muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta.
Eläimet prkl
Tai no, hämmästyttävästi kyllä melkein kaikki muka kauriilta ja jäniksiltä piiloon istuttamani tulppaanit lähtivät kasvuun, vain tullakseen välittömästi syödyksi. Opin, ettei pihalla mikään pysy piilossa talven nälkiinnyttämiltä jänöiltä. Niinpä kokeilen nyt istuttaa tulppaaneja ruukkuihin, ja keväällä aion askarrella ruukkujen päälle verkosta suojahuput. Rusakoita varten taas kuivatin hedelmäpuiden leikatut oksat kerpuiksi, ja vien ne sitten takametsään tarjolle, kun kovat ajat koittavat.
Haaveilemani upea kevätkukinta jäi siis tapahtumatta, mitä seurasi toinen vastoinkäyminen: myyrä kalusi rungollisen syreenin ja rungollisen kultasateen juuret kokonaan, joten alapihan alimmalle tasolle ei ole enää yhtään puuta näkösuojana.
Opin myös, että puiden kyky korjata itseään on hämmästyttävä. Vaikka myyrä saikin pari puuta hengiltä, jänis ei saanut murhattua omenapuitamme, vaikka kuorikin ne pitkältä matkalta melkein kokonaan (talvisuojauksesta välittämättä…). Loppukesästä vaurioita tuskin huomasi, sillä puut kasvattivat sinnikkäästi uutta runkoa kuolleen osan päälle. Toinen puu teki jopa elämänsä ensimmäiset omenat, yhteensä kolme kappaletta!
Ans kattoo nyt
Alapiha oli joka tapauksessa niin masentava, että annoin rikkaruohojen vallata koko alueen ja myyrän myllätä rajoittamatta loputkin. Kaikki istuttamani pensaat ja perennat näyttivät lähinnä kärsivän eikä mikään tuntunut kasvavan milliäkään koko kesänä. Kuivuus ja kuumuus eivät varsinaisesti auttaneet asiaa. Alapiha oli kuivien, matalien käkkäröiden ja iloisesti pikku hiljaa ruskettuvien apiloiden, rönsyleinikkien, pujojen ynnä muiden hulluna rehottavien vihulaisten sekamelska. Tämä oli se näky, jonka perusteella tuntemattomat ihmiset päässäni ja ehkä siellä kadullakin paheksuivat meitä.
Opin taas, että suunnitelmista viis, luonto hoitaa pihan sellaiseksi kuin hoitaa. Ihan loppukesästä moni kuolleeksi luulemani kasvi alkoikin pukata maasta pientä vihreää – esimerkiksi sinipiikkiputki, tataariviuhko ja sulkapiisku. Ehkäpä ne ensi vuonna jaksavat taas ponnistaa normaaliin kasvuun? Joka tapauksessa oli ihan hyvä, etten ryhtynyt raivokkaasti raivaamaan kuolleeksi kuvittelemaani aluetta, kun siellä näköjään vähän vielä henki pihisee.
Alapiha piti siis niin sanotun välivuoden. Parkkipaikan havualuetta sen sijaan vähän kohentelin. Rajasimme istutusalueet tulevasta sorapolusta, nykyisestä voikukka- ja pelto-ohdakeniitystä, corten-rajausnauhalla, ja istutin uuden rhodon kuolleen atsalean tilalle. Havualueella meni vähän paremmin kuin alapihalla, sillä sammalleimut, rauniokilkat, maksaruohot, seppelvarvut ja grönlanninhanhikit lähtivät leviämään suorastaan reippaasti, kun kitkin aluetta sinnikkäästi koko kesän ja levitin alkukesästä paljaille paikoille katetta.
Kasvien kasvupaikkavaatimukset – uusi tulkinta
Varmaan useimille tämä on jo ollut selvää, mutta itsehän opin vasta tässä vaiheessa, että kasvien kasvupaikkavaatimuksia ei tule ottaa kirjaimellisesti. Kun sanotaan, että jokin kasvi viihtyy aurinkoisella paikalla, se itse asiassa ei tarkoita aamusta iltaan paahtavaa käristystä vaan sitä, että valoa on tarjolla kahdeksan tuntia päivässä.
Opin tämän siitä, että pidimme patiolla useita ruukkuja, joissa kasvoi kukkia ja hyötykasveja. Kaikki ruukut, jotka viettivät sattumoisin suurimman osan päivästä aurinkovarjon alla, viihtyivät parhaiten, ja varjon ulkopuolelle jääneet eli siellä auringossa olleet kasvit menestyivät heikommin.
Jännästi myös pensasmustikkarivistössä suurimmaksi kasvoi tänä kesänä se puska, joka jäi vadelman varjostamaksi. Kun siis talven kurittaman, pienimmän ja heikoimman puskan ympärille alkoi kasvaa hiirenvirnaa, annoin se olla – ja kas, se suojasi mustikkaparkaa niin hyvin, että pensas toipui loppukesää kohden vallan terhakaksi!
Tämä oli ehkä tärkein opetus tai havainto koko tähänastiselta puutarhauraltani: kasvit tahtovat olla toistensa lähellä, jolloin ne luovat kosteutta pidättävän mikroilmaston ja suojaavat toisiaan paahteelta ja tuulelta.
Ei vieläkään kukkia…
Istutin alkukesästä sekapäisenä talvella tilaamiani daalioita, kaunopunahattuja ja vaikka mitä jännää ja eksoottista. Opin, että EI PIDÄ tilata Hollanista kukkajuurakoita joulukuussa. Ne toimitetaan sitten maalis-huhtikuussa eikä niillä tee Suomen oloissa silloin vielä yhtään mitään. Yritykseni pitää kaikki hienoudet hengissä johti siihen, että meillä oli koko kevään eteisessä valtavat ruukut, joista pinnisteli kasvuun kaikenlaista hienoa etelän kukkaa, joista harva selvisi siihen asti, että sain istutettua ne maahan (onnea hengissä selviämisestä, punaluppio, maksaruoho ja rotkolemmikki!)
Ruukkuun istuttamani daalia teki muutaman kukan ja kirvainvaasio tuhosi loput nupuista. Note to self: älä laita krassia samaan ruukkuun muiden kukkien kanssa, kirvat näyttävät rakastavan sitä. Muut kymmenen daaliaa, jotka istutin maahan, tekivät yhteensä noin kaksi lehteä. Ei mikään hirveä menestys. Aion talvettaa kaksi parhaiten suoriutunutta ja kokeilla ensi vuonna molempia ruukussa.
Kylvin myös kosmoskukkaa, koska ne ovat kuulemma hirveän helppoja. Ilmeisesti lähes yhtä helppoja kuin unikot, joita olen kokeillut kylvää eri paikkoihin keväällä ja syksyllä ja viimeisimpänä vielä istuttaa juurakosta. Lopputulos? Yhteensä nolla unikkoa kolme kesän aikana. Kosmoskukkia sentään kasvoi ehkä viisi, joskin nekin miniatyyrikoossa.
Ostin sitruunaverbenan ja ananassalvian taimina ja istutin ruukkuun. Ne kasvoivat hienoina koko kesän. Mitä opin? Valmistaimia voi ihan hyvin käyttää, ja näköjään mitään vähänkään herkempiä kasveja ei kannata meidän pihaan istuttaa, maa on vieläkin liian kehnoa. Ruukussa ja pahamaineisessa ostomullassa sentään kasvit pysyvät hengissä ja kasvavat normaalimittaisiksi, joten taidan jatkaa tällä tiellä.
…mutta teetä sentään
Opin myös sen, ettei haaveilemastani omien teeainesten kasvattelusta kannata ottaa stressiä raksaelämän keskellä. Ehkä ei muutenkaan. Koska halusin sitruunaverbenan ja ananassalvian näyttävän näteiltä paraatiruukuissaan, napsin niistä silloin tällöin pari lehteä ja kuivattelin niitä takan päällä. Sesongin mentyä leikkasin kaiken kuivatettavaksi, tosin sitruunaverbenasta toin sisään rangan siinä toivossa, että se talvehtisi.
Eli: enemmänkin satoa näistä olisi saanut, jos olisi ollut jotenkin suunnitelmallisempi ja raaskinut karsia puskia rajulla kädellä, mutta olen tyytyväinen tähän metodiin. Meinasin potea huonoa omaatuntoa siitä, etten kerännyt teetä varten talteen mustaherukan, vadelman tai tyrnin lehtiä, mutta tarvitseeko tässä nyt kaikkea yhdellä kertaa opetella ja kokeilla? Ei tarvitse!
Sitten opin sellaisen homman, että on ihan kiva olla ideologi ja olla ostamatta lannoitetta, mutta tässä vaiheessa, kun puutarha on vielä nuori, eivät kasvit oikein kukoista minun ihanteideni voimalla. Toivon, että jonain päivänä pääsen permakulttuuriseen tavoitteeseeni siitä, että puutarha lannoittaa itse itsensä, mutta on ollut pakko hyväksyä, että tässä vaiheessa se tarvitsee fyysistä apua.
Olin kyllä reipas ja tein hapatettua nokkoskäytettä, jota annoin alkukesästä kasveille kerta viikkoon typpilannoituksena, ja bokashinestettäkin jaksoin alkukesästä antaa. Elokuussa ostin sitten ihan kaupan syyslannoitetta ja annoin sitä hedelmäpuille ja marjapensaille sen innoittamana, että ostaessamme aprikoosipuun myyjä kehotti parantamaan sen talvenkestävyyttä syyslannoituksella. Keräsin myös vähän rohtoraunioyrttiä kuivamaan. Keväällä teen siitä kaliumkäytettä, jolla voi ruokkia perunoita ja tomaatteja. Eli onhan tässä sentään jonkin asteista lannoiteomavaraisuutta kehittymässä!
Kesä raksalla
Kesä meni toden totta raksalla, suorastaan niin tiiviisti, etten ehtinyt moneen kuukauteen edes mukaan näihin omavaraispostauksiin. Kesäohjelmassa oli oikeastaan pelkkiä ulkohommia, eli olemme saaneet aikaiseksi tukimuurin, terassin omalle talolle ja terassin pikkutalolle. Kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta näissä kolmessa projektissa oli ihan jäätävä työ, vaikka vanhemmatkin olivat apuna suurimmaksi osaksi. Ensi kuussa päästään taas sisähommiin ja kuulumisiin itse talon edistymisestä!
P.S. Kirjoitin myös ensimmäisen ja toisen kesän jälkeen kuokan ja kantapään kautta opituista puutarha-asioista!
Daaliapettymyksiä minullakin. Selailin talvella siemenluetteloita ja tilasin monta pussia daalioita. Mukulat olivat kelvottomia, vain muutama lähti kasvamaan ja pariin tuli nuppuja niin myöhään, etteivät ne ehdi kukkia. Jotain muuta ensi kesänä.
Juu, selvästi ei pidä hullaantua yhteen juttuun kokeilematta sitä ensin! Aion vielä yrittää parin daalian kanssa, mutta ehkä niistä ei nyt tullut mitän lemppareita…
Itse olen oppinut kesäkurpitsasta sen että ne vaatii paljon vettä ja vielä enemmän ravinteita. Monet kasvattavatkin kurpitsat avoimessa puutarhakompostissa. Jos ravinteet eivät ole tasapainossa, ne tekee pelkästään poikakukkia ja jos pölyttäjiä ei ole tarpeeksi, kurpitsat eivät pölyty vaan jäävät pieniksi ja mätänevät pois. Yhden kylmän sadottoman kesän koettuani varmistankin pölytyksen itse töpöttelemällä siitepölyä emikukkiin. Luulen että itselläni on ensi keväänä lehtikompostin rakentaminen edessä että saan kurpitsoille muhevan kasvualustan vähemmällä vaivalla. Mutta tämmöstähän tämä puutarhurointi on, hidasta yritystä, erehdystä ja uutta yritystä
Hyvä vinkki, ensi kesänä pitääkin kokeilla tuota pölytystä omin voimin! Bokashimullassa nämä kasvoivat, joten ajattelin, että olisi ollut riittävän ravinteikasta…ehkä ei, tai sitten kasteltiin niitä vähän.
Pikkuhiljaa ja luontoa kuuntelemalla. Ensi vuonna samoilla paikoilla saattaa samat kasvit menestyä oikeinkin hyvin, jos nimittäin sattuu tulemaan vähemmän paahteinen kesä – niin se vaan menee. Ensimmäistä kertaa oli meilläkin daalioita, ihan lidlin juurakoita, ihan tavattoman kauniita! Suosittelen, ovat oikeaan aikaan myynnissäkin keväällä, kun saa maahan melko suoraan 🙂
Noita Lidlin kukkajuttuja on kyllä vaikea vastustaa! Ehkä kokeilen vielä niillä, jos osun keväällä oikeaan aikaan kaupoille 😀
Olen todennut tulppaanien kanssa, että meidänkään kauriiden ja jäniksien täyteisellä alueella ei vaan kannata satsata rahaa tulppaaneihin. Ne ehtivät juuri ja juuri kasvattamaan lehdet ja sitten vips, ne on syöty. Joten jatkossa keskityn vain narsisseihin, ne saa olla rauhassa! Ja niitäkin on paljon enemmän lajikkeita ja värejä kuin mitä peruspuutarhaliikkeisiin ikinä tulee myyntiin (miksi niissä myydään vaan niitä iänikuisia keltaisia pikkunarsisseja?!?). Kivaa lokakuun alkua!
Narsissit ovat tosiaankin niin ihania, ja just kaikki vähän jännemmät lajikkeet. Mulla ei ole yhtään varsinaisesti keltaista, jotenkin en innostu niistä…
Mun mielestä teidän piha on aivan valtavan kaunis! Niin järjestelmällinen ja tyylikäs. Tuo idea viedä kerppuja pois tontilta on mahtava! Jospa herkuttelijat pysyisivät sillä poissa pihalta!
Kiitos 🙂 Toivottavasti ruokintakikka toimii!
Anteeksi, kun minua ihan nauratti postaustasi lukiessa! Mutta tuotahan se puutarhan hoito on, epäonnistumisien kautta voittoon. Ja pitää oppia oman tontin vaatimukset, ihan niin kuin sanoitkin. Sinua ei varmaan kuitenkaan lohduta, jos kerron, että minäkin yli viisikymppinen, vielä opiskelen tätä hommaa. Vaikka olen opetellut jo monta kymmentä vuotta!
Hirvieläimet ja kaikenlaiset nököhampaat ovat todellinen riesa! Meillä kauriit ja peurat eivät tule ihan ydinpihaan, mutta tiellä kulkevat ja naapureiden pellolla. Mutta rusakot… argh! Ne kyllä ovat tappaneet monta puuntaimea. Ja tietysti aina ne kaikki kalleimmat ja harvinaisemmat. Tosin, ollaan mekin sitten syöty niitä rusakoita. Beibe on kyttäämällä saanut pari ammutta meidän pellolta. Ollaankin naurettu, että ne on tosi kalliisti ruokittuja riistaeläimiä!
Tätähän se on, mutta onneksi joka vuosi on mahdollisuus oivaltaa jotain uutta! Olen huomannut tuon, että eläimiä kiinnostaa kaikki erikoisuudet. Hermo menee siihenkin, että joskus ne vain järsii oksia huvikseen poikki jostain pensaasta ja jättää ne maahan lojumaan. Että ei näitä pensaita tänne ole tämmöisen viihteen vuoksi istutettu!
Meillekin on nyt tehty pengerryksiä ja siksi aina kurkin sekä täältä että instasta miten olette omanne toteuttaneet. Pidän todella paljon siitä, minkä näköiseksi pihanne on muovautumassa <3