Vuonna 2017 koin kriisin. Olen puhunut siitä kaikki nämä vuodet seitsemän vuoden aviokriisinämme, mutta oivalsin, että se taisikin olla ihan oma henkilökohtainen kriisini. Olin jotenkin ylikuormittunut ja kaikki ärsytti. Lisäksi pelkäsin paikoilleen jäämistä. Tuntui, että kaikki muut menivät elämässä jotenkin eteenpäin ja itse vain poljin paikallani.
Irtiottona vaadin, että lähdemme “hienolle” matkalle, jonka kriteerit silloin olivat, että se suuntautuisi tarpeeksi kauas (toiselle manteerelle) ja että kerrankin pääsisi kivaan hotelliin. Olimme aina matkustelleet, mutta emme panostaneet yöpaikkoihin, vaan kokemuksiin. Nyt minusta oli aika olla sillä tavalla aikuinen, että panostaisi myös majapaikkaan.
Niinpä lähdimme Meksikoon, jossa viikon (!) aikana ehdimme kokea trendikkään Tulumin, viehättävän Meridan ja amerikkalaisen Cancunin. Hotellit olivat kivoja ja matkassa paljon hyvää, mutta muistan myös olleeni välillä kiukkuinen ja ehkä surullinen ja etsineeni jonkinlaista uutta tasapainoa matkalta. Konkreettisestikin, sillä olin hieman aiemmin nyrjäyttänyt nilkkani.
Maaliskuinen Meksikon-matka sysäsi ehkä jotakin liikkeelle, sillä toukokuussa ehdotin metsälenkillä, että voisimme rakentaa talon. Petestä se oli ensin ihan tyhmä idea. Että se on aika raskasta ja kallista ja kaikki parit päätyvät rakentaessaan eroon.
Olin kuitenkin sinnikäs sillä ajattelin, että aika oli sopiva. Uskoin ensinnäkin saavani helpommin talonrakennuslainaa, sillä tuloni olivat sinä vuonna hyvät. Toiseksi haave omasta talosta oli kytenyt jo pitkään, oikeastaan aina, ja ajattelin, että tämän haaveen toteuttaminen toisi sitä kaipaamaani muutosta ja veisi pois tunteen paikallaan junnaamisesta (olimme siinä vaiheessa asuneet ensiasunnossamme, kerrostalokaksiossa jo kymmenen vuotta!)
Lopulta Pete myöntyi, sillä ehdolla, että kaikki tehtäisiin itse. Itse olin ajatellut talopakettia, mutta suostuin puolestani tähän ja sovimme, että hän on työnjohtaja ja minä tottelen työmaalla kiltisti, niin ei tule riitoja. En tietenkään pitänyt lupaustani, vaan kyseenalaistin koko ajan kaikkea – joskus siitä oli hyötyä, usein ei.
Päätöksen jälkeen kaikki eteni aika vauhdikkaasti, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajatellen hassulta, sillä muuten koko rakennusaika on ollut kaikkea muuta kuin vauhdikas.
Ostimme heinäkuussa tontin – se oli kolmas, jota kävimme edes katsomassa. Päätimme ottaa Peten äidin mukaan projektiin, sillä tontti olisi muuten ollut meille liian kallis. Sijainti ja tontin muut ominaisuudet olivat kuitenkin ihanat: metsää, vanhaa rakennuskantaa, rinne… ja helppo pääsy kaikkialle. Ja tontille saisi mahtumaan omat pienet talot ja pihat niin meille (meidän kulma) kuin Peten äidillekin (pikkutalo)!
Loppuvuoden teimme suunnitelmia arkkitehdin kanssa ja purimme tontilla ollutta vanhaa liiteriä. Alkuvuosi 2018 meni erilaisia papereita ja suunnitelmia haaliessa, ja rakennusluvan saimme kesäkuussa 2018 – loputtoman tuntuisen odotuksen jälkeen.
Varsinainen rakentaminen alkoi heinäkuun lopussa, ja perustuksia teimme koko elo- ja syyskuun. Lokakuussa saapuivat ontelolaatat ja marraskuussa hirret. Talon pystytys vesikattoineen oli valmis tammikuussa 2019, jonka jälkeen aloimme tehdä läpivientejä ontelolaattoihin ja vetämään viemäriputkia. Vuoden aikana ehdimme saada talojen rautavihtrillikäsittelyn tehtyä, lattiavalut, ikkunat, maalämmön päälle, ensimmäisen väliseinän sekä maatyöt pihalla valmiiksi. Minä ehdin myös saada ensimmäisen hermoromahdukseni.
Vuodesta 2020 en oikein mitään muistakaan ilmeisesti hermoromahduksesta palautumisen vuoksi, mutta näköjään teimme lähinnä pikkutaloa valmiiksi ja ulkona toki ikkunapellitykset, räystäiden maalauksia ja rännejä. Oli kuulemma maailmanlaajuinen pandemiakin.
Kun takana oli 2,5 vuotta rakentamista, saimme vihdoin pikkutalon valmiiksi maaliskuussa 2021. Silloin tuntui, että 2,5 vuoden rakennustahti oli luuserimaisen hidas, mutta nyt jälkikäteen ihmettelen, että miten muka talo olisi nopeammin valmistunut? Ison osan ajasta olimme edistäneet kahta taloa, eli pikkutalon varsinainen rakennusaika oli ehkä 1,5 vuotta, mikä taas on aivan normaali aika tehdä päivätöiden ohessa talo. Välillä nykyään saan hysteerisen itkunaurukohtauksen, kun muistan, että alkuvaiheessa teimme molemmat KAHTA työtä KAHDEN talon rakentamisen ohella. Ei ihme, että uuvutti.
Kun nyt yksi talo oli saatu valmiiksi, ajattelimme, että toinenhan tulee siitä nopsasti perässä. Eipä tullutkaan, vaan kyllä siinä kesti vielä keskimääräistä taloa kauemmin, sillä kaksikerroksisen, uima-altaallisen talon rakentaminen on kieltämättä monivaiheisempaa kuin yksitasoisen. Pikkutalon valmistumisen jälkeen vuosi 2021 vierähti ränni-, lumieste- ja sadevesiketjuhommien loppuunsaattamisella ja oman talon uima-allasvalun sekä väliseinärunkojen ja tekniikan eli sähkö- ja iv-vetojen kimpussa.
Vuosi 2022 taas sujahti osin oman talon sisätöissä (seinät ja katot saatiin lopulliseen pintaansa) ja osin molempien talojen ulkotöissä eli tukimuurin ja terassien kimpussa.
Vuonna 2023 aloimme vihdoin saada enemmänkin lopullisia pintoja valmiiksi, kun lattia laatoitettiin, keittiö ja ruokakomero saatiin valmiiksi samoin kuin makuuhuone, pikkuvessa ja vaatehuone. Loppuvuodesta päästiin aloittamaan työt myös kylpyhuone/sauna/uima-allassiivessä. Kaikki lopputarkastukseen vaadittavat ulkotyötkin saatiin maaliin, kun tehtiin pikkutalon terassille kaiteet, talojen väliin kuisti kiveyksineen ja kaiteineen sekä roskiskatos viherkattoineen.
Vuonna 2024 on kulunut seitsemän vuotta kriisistäni. Seitsemän vuotta on kulunut myös oman talohaaveen parissa. En enää pelkää paikoilleen jäämistä, vaan toivon sitä enemmän kuin mitään muuta. Haluan pysähtyä tähän ja vain lillua tämän talon mahdollistamassa elämässä, jossa aikaa pyhitetään omalle hyvinvoinnille ja hitaille iloille. Menenkin tästä nyt ensimmäistä kertaa kokeilemaan oman puusaunan löylyjä ja pulahtamaan uima-altaaseen, mutta palailen vielä blogin pariin ainakin budjettipostauksen myötä!
Ei kommentteja